Imetys herättää tunteita

Amelien synnyttyä huomasin, ettei imettäminen ollutkaan vain helppoa ja luonnollista. Se oli stressaavaa, kivuliasta ja koin ensimmäiset päivät itseni todella huonoksi äidiksi, joka ei osannut edes imettää. Sairaalassa vauvalleni jouduttiin antamaan korviketta, koska rinnoistani ei kuulemma tullut tarpeeksi maitoa. Minun kroppani ei toiminut niinkuin piti ja tämän takia vauvani ei saanut parasta mahdollista ravintoa. Itkin, olin pettynyt itseeni. Siitä hetkestä lähtien ymmärrän hyvin, miksi imetys tuo esiin monilla naisilla paljon tunteita. Jollekin imetys tuo pintaan onnistumisen, rakkauden, ilon ja onnen tunteita. Toiselle imetyksestä puhuttaessa tunteet pyörivät vain epäonnistumisen, häpeän ja stressin ympärIllä. On hyvä tuoda esille imetyksen hyviä puolia, onhan se kiistatta parasta ravintoa lapselle sekä hyödyksi myös äidille. On todella tärkeää, että terveydenhuollon hoitohenkilökuntakin saisi lisää tietoutta imetyksestä, jolloin he pystyisivät enemmän kannustamaan naisia imettämään. Mutta yhtä tärkeänä pidän myös, että imetys ei määrittele kenenkään äitiyttä. Kaikki eivät syystä tai toisesta pysty imettämään, vaikka kuinka haluaisivat. Monet äidit, jotka eivät ole pystyneet imettämään kokevat asiasta huonommuuden tunnetta. Imetyksen epäonnistuessa tai päättyessä monet äidit kokevat jäävänsä ilman tukea ja saavat osakseen vain kritiikkiä. On hyvä ymmärtää, missä menee raja kannustaa imetykseen ja missä raja tukea äitiä imetyksen epäonnistuttua. Olin onnekas, että ympärilläni oli ihmisiä, jotka kertoivat minulle totuuksia imetyksestä. Päästyämme Amelien kanssa kotiin päätin jättää pullomaidon pois, koska tajusin maitoni riittävän täysin hyvin. Se, että lapsi syö tiheästi ei ole automaattisesti merkki siitä etteikö maitoni riittäisi. Vaikka en saanut pumpattua maitoa tippaakaan, niin silti vauvani sai imettyä maitoa tarpeeksi rinnastani. Vauva kasvoi kg/kk ensimmäisen puolen vuoden ajan ja ainoastaan minun maidollani. Useimmiten imetyksessäkin on kyseessa kysynnän ja tarjonnan laki, vauva tilaa maitoa lisää, kun hän sitä tarvitsee ja päinvastoin. (Toki on poikkeuksia, jolloin lisämaito vauvalle on tarpeellinen.) Naisen kroppa on ihmeellinen ja siihen kannattaa luottaa. Amelien ollessa kahden viikon ikäinen, lisämaito oli pelkkää historiaa ja neiti oli vihdoin täysimetyksellä. Tajusin, ettei kroppani missään vaiheessa ollut viallinen. Imetystietous, mitä minulle annettiin oli väärää. Olen todella onnellinen, että päätin jatkaa imetystä haasteista huolimatta, sillä imetin Amelieta lähes vuoden, josta täysimetin 6kk. Imetys on elämän yksi hienoimpia asioita!

Estellan kohdalla luotin kroppaani ja myös sairaalassa imetyksen suhteen toimittiin eritavalla. Sain heti Estellan rinnalle eikä mihinkään ollut kiire. Maitoa ei tullut, mutta ei siitä hätiköity. Sain pitää vauvaa rinnalla ensimmäiset päivät lähes yötä päivää ja pikkuhiljaa maito alkoi nousta. Estella ei saanut tippakaan lisämaitoa, eikä jatkuvaa imetystä pidetty merkkinä maidon vähyydestä. Kukaan ei epäillyt kroppaani, mutta isoin asia oli, että minä en epäillyt itseäni. Estella söi usein vähintään tunnin välein, mutta pikku hiljaa syöttövälit harvenivat. Imetys sattui myös Estellan kanssa ensimmäiset päivät, mutta sekään ei ollut enää yllätys. Kaikki tuntui niin luonnolliselta. Täysimetin myös Estellaa vajaa 6kk ja hänen kohdallaan myös muutaman kuukauden olin taaperoimettäjä. Nyt kun muistelen kahta imetystaivaltani olen vain täynnä positiivisia tunteita. Tuo hetki oli rauhallinen ja täynnä rakkautta. Imettäessä ei ollut mihinkään kiire, siinä hetkessä aika pysähtyi. Imettäminen tuntui usein kuin omalta kuplalta, jossa läsnä oli vain minä ja vauva. Ensimmäisien päivien imetystunteiden, epäonnistumisen, huolen ja häpeän tilalle on tullut vain positiivisa tunteita. Imetys on jotain niin upeaa ja luonnollista. Olen niin onnellinen, että ensimmäisen lapsen kohdalla olin valmis näkemään vaivaa ja satsaamaan imetykseen. Imettäminen on ehdottomasti elämän yksi kaunein asia!

Nämä asiat naiset halusivat itsessään korjata

Kyselin muutamilta naisilta, mitä he haluaisiva kehossaan korjata tai mitä he eivät koe kehossaan kauniina. Yksi nainen kertoi hänen takapuolensa olevan liian suuri, toisella se oli liian pieni, kolmannella liian alhaalla ja neljäs ei omistanut takapuolta hänen mukaansa ollenkaan. Yksi haastateltavistani oli hänen mukaansa liian laiha eikä omistanut ollenkaan kurveja ja toinen liian lihava ja kurvikas. Yksi neljän lapsen äiti kertoi vatsassaan olevan raskausarpia, jotka häiritsivät hänen miestään. Arvet, jotka kertovat siitä, mihin kaikkeen tämän naisen keho on pystynyt neljä kertaa. Arvet, jotka ovat muistoja siitä, että hän on neljä kertaa kantanut sisällään rakkaita lapsiaan kuukausia. Yksi nainen kertoi olevansa liian lyhyt. Yksi kertoi omistavansa liian pitkät jalat, eikä hänen mukaansa kukaan mies haluaisi seurustella niin pitkän ihmisen kanssa. Yksi nainen kertoi hiustensa olevan liian kiharat, toisella ne olivat liian lättänät. Yksi nainen kertoi huuliensa olevan liian isot ja toinen nainen halusi täytettä omiinsa. Yksi nainen kertoi omistavansa liian isot tissit, kun toinen ei kuulemma omistanut ollenkaan. Yksi nainen kärsi tummasta ihonväristään, kun toinen oli liian kalpea.Haluaisitko sinä olla täydellinen? Haastavan siitä tekee se, että jokaisen määritelmä täydellisyydestä on erilainen. Luin jokin aika sitten lehteä, jossa täydellinen nainen kuvailtiin hoikaksi ruskettuneeksi, 170cm pitkäksi, jonka jalat ovat suhteessa vartaloon pitkät, hiukset paksut, tasainen iho, kapeat kasvot, selkeät poskiluut… ja yksityiskohtainen lista vain jatkui. Luin listaa ja totesin, että näiden stereotypioiden mukaan olen kaukana täydellisestä naisesta. Olisi sydäntäsärkevää, jos jonain päivänä minun tyttäreni eivät pitäisi itseään kauniina, koska eivät täytä näitä typeriä stereotypioita. Tunnen useita ja olen nähnyt vielä useampia naisia, todella kauniita naisia, niin lyhyitä kuin pitkiä, paksu hiuksisia sekä lyhythiuksisia, hoikkia ja tukevia, jotka eivät täytä listalla mainittuja asioita, mutta ovat mielettömän kauniita.

Naiset kaikenikäisinä kohtaavat aivan liikaa ulkonäköpaineita. Raskauden jälkeen sinun pitäisi näyttää siltä, ettet olisi milloinkaan synnyttänytkään. Synnytys vie naisen kropan aivan äärirajoille, on aivan naurettavaa ajatella, ettei se saisi näkyä missään. Sinun tulisi olla urheilullinen, mutta menettämättä isoa rintavarustusta. Sinun tulisi omata iso pylly, mutta tietyn muotoinen. Nainen on kuulemma kauneimmillaan hiukset auki, mutta ne tarvitsisivat olla paksut ja ilmavasti aseteltu. Ei ihme, että niin monet naiset kokevat oman kroppansa huonoksi. On todella surullista, että emme osaa arvostaa omaa ja toisten vartaloa. Ja tiedän, että myös miehet kokevat nykyään paljon ulkonäköpaineita, mikä on tasan yhtä väärin kuin naisten kokemat ulkonäköpaineet.En halua, että yksikään lapsi tai nuori ei halua mennä esimerkiksi luokkansa kanssa uimaan, koska häpeää vartaloaan. Tällaiset ajatukset eivät tule lapsille itsellään, ne tulevat, koska he kuulevat sen jostain. Hakiessani Amelieta päiväkodista yksi poika kutsui toista läskiksi, voi kuinka meinasin raivostua. Tällaista ei kuulu tapahtua ja se on meidän vanhempien vastuulla. Meidän tulee esimerkillämme opettaa lapsillemme, että olemme kaikki erilaisia, mutta kaikki tasan yhtä arvokkaita. Meidät on luotu näyttämään erilaisilta ja se on rikkaus. Toinen on lyhyt ja toinen pidempi, toinen blondi ja toinen brunette, sehän tässä onkin hienoa, erilaisuus.

Kuvat: pixabay

Olenko minä itsekäs auttaja?

Olimme lähdössä juuri kaupunkiin ja laittamassa kenkiä jalkaan, kun keskustelimme hyvän ystäväni kanssa toisten ihmisten auttamisesta ja vieraanvaraisuudesta. Mitä se oikeastaan on? Olenko minä vieraanvarainen tai autanko muita ilman, että odotan vastapalveluksia?

Itse mukavuudenhaluisena ihmisenä tykkään hengata minulle läheisten ihmisten kanssa ja toki parhaani mukaan autan heitä, mikäli he apua tarvitsevat. Mutta entä tuntemattomat? Luulin parhaani mukaan auttavani myös tuntemattomia, mutta ystäväni sanat pysäyttivät minut todella. Hän kertoi Californiassa ollessaan miettineensä paljon ihmisten auttamista. Autammeko me ihmisiä vain, kun meillä on ylimääräistä? Vai annammeko todella omastamme? Keskustelusta asti olen pyörittänyt näitä kysymyksiä päässäni ja todennut, että minä autan helposti vain ylimääräisestä. Autan, jos minulla on ylimääräistä. Annan takin pois, koska en enää itse sitä käytä. Entä jos omistan kaksi takkia ja kumpikin on lempparitakkini, antaisinko toisen jollekin, jolla ei ole yhtään? Olenko valmis antamaan omastani, vaikka se olisi pois minulta?

Liian helposti ajattelen, että oma rahatilanne ei ole paras mahdollinen, joten en pysty auttamaan muita. Se on niin valetta. Jos minulla on katto pääni päällä, ruokaa ja vaatteita täynnä oleva vaatekaappi, niin ei ole yhtäkään tekosyytä miksi en pystyisi antamaan omastani muille.Jokainen meistä voi auttaa. Jos en pysty auttamaan rahallisesti, niin voin antaa aikaani jollekin sitä tarvitsevalle? Voi kuinka helposti itse vedän, äiti-kortin ja kerron elämäni olevan niin kiireistä. Elämä on priorisointia. Olenko valmis luopumaan omasta ajastani antaakseni aikaani, jollekin joka sitä tarvitsisi. Ajan antaminen toiselle on yksi suurimmista uhrauksista, koska aikaa minulle ei voida antaa takaisin. Olenko siitä huolimatta valmis antamaan aikaani vain toisten ihmisten auttamiselle ilman, että saan mitään takaisin? Olenko valmis auttamaan ilman, että saan rahallista korvausta? Olenko valmis auttamaan ilman, että kukaan saa tietää siitä? Olenko valmis auttamaan, vaikka on riski, että joku käyttäisi kiltteyttäni hyväkseen? Olenko valmis auttamaan, vaikka se tarkottaisi oman elintasoni laskemista? En ehkä ole ollut, mutta haluan olla ja haluan pyrkiä kohti sitä!